Ojitus
Ojituksella parannetaan maan tuotantoa maa- ja metsätaloudessa. Kasvun takaamiseksi esimerkiksi peltojen peruskuivatus on Suomessa yleensä välttämätöntä. Turvetuotantoalueet ojitetaan, jotta turvetta voidaan nostaa ja toisaalta tuotantoalueen eristämiseksi muusta ympäristöstä, jotta siltä virtaavat vedet voidaan käsitellä ja johtaa vesistöön hallitusti. Turvetuotanto on luvanvaraista toimintaa, maa- ja metsätalousmaiden kuivatukseen liittyvästä ojituksesta tulee tehdä ilmoitus ELY-keskukselle.
Ojitus vaikuttaa vesistöön muuttamalla pintavesien kulkureittejä sekä lisäämällä kiintoainekuormitusta ojituksen tai perkauksen jälkeisinä vuosina. Ojituskäytännöillä on vaikutusta myös ravinteiden kulkeutumiseen vesistössä sekä tulvavesien liikkumiseen. Ojituksen aiheuttamaa kuormitusta voidaan vähentää ottamalla vesiensuojelu huomioon jo suunnitteluvaiheessa ja toteuttamalla ojitus ja ojien kunnossapito oikein valituilla menetelmillä. Erilaisia vesiensuojelumenetelmiä kuten lietekuoppia, laskeutusaltaita, kosteikkoja sekä pohjapatoja ja -kynnyksiä hyödynnetään ojitukssa kuormituksen vähentämiseksi ja monimuotoisuuden lisäämiseksi.
Kuivatuksen tehostamiseksi suuri osa Suomen puroista oli perattu 1970-luvulle tultaessa. Nykyisin yhä useammin maatalousmaan ojitukset ovat salaojia, jotka kaivetaan avo-ojia syvemmälle. Tehokas ojittaminen voi kuitenkin suurentaa tulvahuippuja, sillä vesi kerääntyy ojista nopeasti alapuolisiin vesistöihin. Suuret nopeasti liikkuvat tulvat kuljettavat paljon kiintoainetta ja ravinteita, mikä heikentää veden laatua.
Ympäristön ja osittain tulvasuojelunkin kannalta ongelmallisten perinteisten perkausten vaihtoehtona on maatalousalueilla uomien luonnonmukaisen kunnossapidon soveltaminen. Siinä peratun uoman luontaista kehitystä kohti luonnontilaista uomaa hyödynnetään niiltä osin, kuin ympäröivän pellon kuivatustila sen sallii. Luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisiksi palautuneita uomia ei tulisi perata lainkaan.
Ojituksissa, kuten kaikessa maan kaivuussa, on huomioitava mahdollinen happamoittava kuormitus, joka aiheutuu happamista sulfaattimaista. Syvälle kaivetut ojat tai muut rakenteet saattavat laskea pohjaveden korkeutta niin, että tietyillä alueilla sulfidipitoiset maakerrokset pääsevät hapettumaan ja aiheuttamaan happamia päästöjä, jotka puolestaan vapauttavat maaperästä vesistöön monia haitallisia aineita. Kalajoen vesistöalueella happamuusriskialueita on kartoitettu erityisesti Kalajoen ala- ja keskiosissa sekä Vääräjoella.
Metsätaloudessa kunnostusojitus voi lisätä kiintoainekuormitusta joissain tapauksissa enemmän kuin uudisojitus. Kiintoainekuormituksen palautuminen kunnostusojitusta edeltävälle tasolle vie 3–4 vuodesta jopa vuosikymmeniin riippuen maaperän koostumuksesta. Erityisesti kokooja- ja laskuojissa virtaamat voivat kasvaa suuriksi ja aiheuttaa ojien syöpymistä ja kiintoaineen irtoamista virtaavan veden mukana.
Metsätalouden ojituksissa vesiensuojelutoimenpiteitä ovat muun muassa kaivukatkot, putkipadot ja pintavalutuskentät. Jos riskiä happamien sulfaattimaiden esiintymiselle ei ole, voidaan myös kaivaa lietekuoppia ja laskeutusaltaita kiintoaineen pidättämiseksi. Esimerkiksi valtion avustuksen saaminen ojitushankkeeseen edellyttää vesiensuojelusuunnitelmaa, jossa esitetään toimenpiteet kuormituksen vähentämiseksi. Metsäojien perkauksessa kuormitusta voidaan vähentää muun muassa tyhjentämällä laskeutusaltaat ja lietekuoppat ennen perkausta ja aloittamalla perkaus latvavesistä 1–2 vuotta ennen vesistöön johtavien ojien perkausta.
Lue lisää: