Kalajoen vesistön vaiheita

Joki yhdistää

Kalajokivarren kunnilla on pitkä yhteinen historia, sillä ne kaikki kuuluivat 1500-luvulta alkaen yhteen Kalajoen seurakuntaan. Ensimmäiset varmat kirjalliset maininnat silloisesta Kalajoen pitäjästä ovat vuoden 1547 veroluetteloista, jolloin koko alueella oli kahdeksan kylää. Suur-Kalajoen alueella 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa asutuksen kasvu oli suurinta Tyngän ja Reisjärven kylissä. Vähän myöhemmin koko Kalajokilaakson ja muunkin Pohjanmaan väki kohtasi Kalajoen markkinoilla. Nykyiset kunnat itsenäistyivät 1800-luvun loppupuolella.  Ylivieskan vaikutus alkoi kasvaa 1800-luvun loppupuolella Pohjanmaan radan valmistuttua. Rata vaikutti myönteisesti myös esimerkiksi Sievin teollisuuden kehitykseen. Nykyisin Ylivieska on alueen suurin ja nopeimmin kasvava kaupunki.

Kalajoen ja sen latvavesien äärellä on tiettävästi ollut asutusta jo kivikaudella. Vanhimmat esihistorialliset löydöt ovat Reisjärveltä ajalta 6000 eaa. Muita esihistoriallisia asuinsijoja on löydetty muun muassa Nivalan Erkkisijärveltä ja Sievistä. Huomioitavaa on, että maankohoamisen vuoksi Kalajoen suu sijaitsi 1500 eaa. nykyisen Käännänkylän kohdilla. Välillä asutus on kaikonnut. Kalajokilaakson seudut olivat keskiajalla erämaata, jossa etelämpää tulleet kävivät pyyntiretkillä. Joet tarjosivat usein helpomman tavan liikkua kuin soinen ja metsäinen maasto. Vakituinen asutus asettui ensimmäisenä nykyisen Kalajoen suulle todennäköisesti 1300-luvulla, kenties jo 1200-luvulla. Sieviin ja joen latvoille asetuttiin puolestaan 1550-luvulla. Asutus keskittyi Kalajoen ja sen sivu-uomien varsille. Myös Reisjärvelle saapui uudisasukkaita 1550-luvulla nimenomaan vesireittejä pitikin ja ensimmäiset talot perustettiin parhaille paikoille eli järvien rannoille. Jokilaakson ja järvien rantamaat soveltuivat hyvin viljelyyn ja rantaniityiltä saatiin heinää karjalle. Eräitä 1500-luvulla perustettuja tiloja on edelleen asuttuna jokivarren kylissä. 

Kalajoki on tiettävästi saanut nimensä Kalajanjärvestä, joka oli aikoinaan vesistöalueen suurin järvi. Sivu-uoma Kalajanjoen nimi lienee samaa perua.

Kallankarien ja rannikon kalastuselinkeinon pitkää historiaa on esitelty esimerkiksi vuonna 2016 valmistuneessa YLE:n tv-sarjassa Metsien kätkemä. Sen 6. osassa tutustutaan paitsi Kallankareihin, myös Siiponjokeen ja hiekkasärkkiin. Sarja on edelleen nähtävänä YLE Areenassa.

Elinkeinot ja rakentaminen

Kalajoki on kokenut monia muutoksia historian aikana. Joki on tavalla tai toisella palvellut monien elinkeinojen kehitystä alueella. Jokisuut ovat yleisestikin olleet kaupan, kalastuksen ja teollisuuden solmukohtia. Kalajoki oli paikallisille tärkeä lohijoki 1500-luvulta lähtien aina 1800-luvun lopulle. Ensimmäiset ravut istutettiin Kalajokeen 1893, ja vuosien saatossa ravusta kehittyi merkittävä pyyntikohde. Tervanpoltto lisäsi joen merkitystä liikenneväylänä 1600-luvulla. Tervanpolton yhä erottuvia jälkiä alueella ovat myös vanhojen tervahautojen pohjat. Sahateollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun lopulla. Sahat sijoittuivat usein jokisuihin ja koskipaikkoihin, joissa oli hyvät uitto- ja rautatieyhteydet.

Lohen pyynti elinkeinona loppui Kalajoella käytännössä kokonaan 1900-luvulle tultaessa, kun metsäyhtiöt lunastivat itselleen lohenpyynnin vuokrausoikeudet. Tällöin tukinuitto lisääntyi voimakkaasti ja sen edistämiseksi perattiin koskia Kalajoessa, kuten tuolloin monessa muussakin joessa. Ravun pyynnin merkitys paikallisille kutistui puolestaan rapukantojen romahtaessa 1960-luvulla.

Rannikolla kalastus on ollut merkittävä elinkeino kautta aikojen, mistä todistavat Kalajoella rannikon kylien ja saarien vanhat kalastussatamat ja muut kalastajien tukikohdat. Vaellussiikasaaliit olivat vielä 1950-luvulla 45–70 tonnia, mutta vähenivät 1970-luvulle tultaessa 8–10 tonnin tasolle. Tämän on arveltu johtuneen vesistörakentamisesta.  Myös nahkiaisen taantuminen on yhdistetty vesistörakentamiseen ja perkauksiin, joiden takia koskien pohjan rakenne ja virtausolosuhteet ovat yksipuolistuneet, mikä on puolestaan heikentänyt virta-alueista riippuvaisten lajien lisääntymisalueiden määrää ja laatua. Nahkiaisen lisääntyminen on nykyisin mahdollista vain joen alajuoksulla, sillä voimalaitosrakentaminen estää vaeltavan nahkiaisen nousun yläjuoksulle.

Vaellussiika on tärkeä pyyntikohde Kalajoen edustan merialueella ja jokisuulla edelleen, vaikka saalis onkin pienentynyt. Kalajoki on yhä myös antoisa nahkiaisjoki, ja nahkiainen on joessa kalastaville jopa tärkein pyyntikohde. Kunnollisen rapusaaliin arvo voisi olla suurempi kuin joesta pyydettävän kalasaaliin arvo yhteensä, ja ravun palauttaminen onkin yksi keskeinen intressi myös kunnostustoimissa.

Maatalous on ollut Kalajokilaaksossa laaja-alaista. Yhtenäistä viljelymaata on voitu raivata jokilaakson hienojakoiseen maahan, ja lisäalaa on saatu kuivattamalla pieniä järviä. Maataloudella on yhä suuri merkitys. Tuotanto on suuntautunut pääasiassa rehunviljelyyn ja karjanhoitoon. Muutamia aikanaan merkittäviä voimanlähteitä, vanhoja tuulimyllyjä on säilynyt alueella näihin päiviin. Nykyisin Kalajokilaaksoon on suunnitteilla tai selvitysvaiheessa useita moderneja tuulivoimapuistoja uusiutuvan energian lähteeksi.

Rakennushankkeet palvelivat useita tavoitteita

Kalajoen yläjuoksun ensimmäinen vesistöjärjestely pantiin toimeen Reisjärvellä 1860-luvulla. Silloin Kalajanjärvi kuivatettiin, mikä tuottikin suhteellisen suuren lisäyksen Reisjärven peltoalaan. Kalajanjärven kuivatuksesta heinäniityksi ja edelleen pelloksi tuli Suomen suurin loppuun asti saatettu järven kuivatushanke. Myös muita järviä on kuivatettu maatalousmaaksi. Esimerkiksi Alavieskanjärven 380 hehtaarin vesialue kuivatettiin vuosina 1833-1958. Eräät jo kertaalleen kuivatetut järvet on vesitetty uudelleen, kuten Kuonanjärvi, Settijärvi ja Pidisjärvi.

Tulvasuojeluun ja voimatalouteen liittyvä perkaus, pengerrys, rakentaminen ja säännöstely aloitettiin 1900-luvun aikana. Ensimmäiset mittavat vesistöjärjestelyt tehtiin Kalajoella vuosina 1903–1910. Tällöin toteutettiin perkauksia pääasiassa tulvasuojelun tarpeita palvelevaa säännöstelyä varten Reisjärveltä aina jokisuulle ulottuneissa toimenpiteissä. Moni rakennushanke on kuitenkin palvellut useaa eri tarkoitusta kuten tulvasuojelua, maanviljelyä, voimataloutta ja virkistyskäyttöä.

Lähteinä: Aronsuu ja Wennman (2012), Lämsä (1995, 2006), Alajoki (2005)